Tänään on yhä selvempää, että Nato on kuollut, ainakin sen turvatakuiden uskottavuus on mennyttä. Poliitikkomme kuitenkin yhä yrittävät puhua, ettei mikään ole muuttunut, on vain epäselvää, ja Natoa ja kumppanuutta Yhdysvaltain kanssa on nyt vain puolustettava. Eikä Ukrainan sodasta saisi sanoa muuta kuin, ettei hyökkääjä saa selvitä voittajana, ja Venäjää on heikennettävä niin, ettei se enää kykene uhkaamaan. Toisaalta, ja ristiriitaisesti, sodan eskalaation estäminen on ollut EU-maille ehdoton lähtökohta. Tosiasia kuitenkin on, että konflikti on jo eskaloitunut ja se koskettaa kaikkia NATO-maita, erityisesti Venäjän naapurimaita. Suomikin kokee Venäjän aggression ihan konkreettisesti. Tosiasia on myös, että Ukraina ei voi sodassa yksin voittaa Venäjää, ei edes materiaalisesti tuettuna. Venäjällä on kyky jatkaa sotaa paljon kauemmin kuin mitä Ukraina kykenee puolustamaan ja sen tukijat sitoutumaan. Tämä on jo näkyvissä.
Nyt Yhdysvaltain vaihdettua puolta on Euroopan tavoitteilta pohja pudonnut. Aselepo voi tulla Trumpin asettamana nopeastikin, koska Venäjä näyttää saavan minkä on halunnut. Aluevaatimuksiin ja Nato-jäsenyyden kieltämiseen suostumista amerikkalaisetkin nyt esittivät lähtökohtana neuvotteluille. Eurooppa katsoo sivusta ja voi vain toivoa, että Ukraina ainakin aluksi säilyttäisi suvereniteettinsa.
Suomi 1944 / Ukraina 2025
Tilanne vertautuu Suomen 1944 tilanteeseen. Britit ja amerikkalaiset olivat luovuttaneet Teheranissa 1943 Suomen Stalinin etupiiriin. Pariisin rauhansopimuksessa alueluovutukset vahvistettiin, Suomelta kiellettiin sotilaallinen liittoutuminen ja armeijaa rajoitettiin. Valtiosuvereniteetti kuitenkin säilyi ja tämän varassa Suomi kykeni hivuttamalla integroitumaan kohden läntistä Eurooppaa. Suomettuminen oli hinta, joka tästä maksettiin. Sen henkiset vaikutukset näkyvät edelleen. Kansainvälisesti tunnustetut rajat ja valtiosuvereniteetti olivat kuitenkin tärkeintä. Isänmaa säilyi, vaikka rajat muuttuivat. Itse asiassa Euroopassa on vain harvoja rajoja, joita ei olisi koskaan siirretty sotien seurauksena. Nykyinen Eurooppa on kuitenkin onnistunut luomaan yhteisön ja yhteistyön, jossa revanssihengestä on päästy eroon melkein kaikkialla. Ukrainan lähtökohta säilyttää suvereniteettinsa ja liittyä EU:iin on olennaisesti parempi, jos sen rajat ovat naapurien tunnustamat. Tähän Venäjä on pakotettava. Ukraina on Trumpin viimeisten liikkeiden jälkeen varmasti aikaisempaa valmiimpi hyväksymään aluemenetyksiä. Ne ovat lopulta toissijainen asia.
Tiedämme, että Putinin tavoitteet ovat Ukrainaa laajemmat, Venäjän imperiaalisen aseman palauttaminen ja etupiirien uudelleen muodostaminen. Tulilinjalla ovat tämän sodan jälkeen sen läntiset rajanaapurit. Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ukraina ja Moldova ovat ne maat, joilla on suurin ja selkein intressi tukea Ukrainaa ja luoda sotilaallista pakotetta Venäjän uhkaa vastaan, erityisesti nyt kun USA on vetäytymässä Euroopasta.
Nyt poliitikkojen kovat puheet, että Venäjän on kohdattava tappio ja se on pysyvästi heikennettävä, jotta tulevat uhat kyetään torjumaan, ovat paitsi pitkällä tähtäimellä tyhmiä (vrt. Versaillesin rauha) ja epärealistisia, niin pelottelu on myös tarpeetonta. Tätä tarpeettomuutta yritän perustella.
Miksi Eurooppa on ollut Ukrainan sodan suhteen niin erimielinen ja toimintakyvytön? Koska yhtenäisyydelle ei ole ollut tarvetta tai riittävää painetta USA:n vastatessa turvallisuudestamme. USA:n ydinsateenvarjo on ollut petollinen suoja. Turvallisuuspolitiikan alueella puuttui paine eurooppalaiseen yhtenäisyyteen. EU:n rakenteetkin on tehty sellaisiksi, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on sopimuksin suljettu yhteistyön ulkopuolelle. Nyt Eurooppa on omillaan ja yhtenäisyyden tarpeeseen aletaan herätä, mutta sen rakentaminen 27 maan kesken vaatii aikaa. Jota aikaa meillä ei nyt ole.
Euroopalla ei ole enää Yhdysvaltoja moraalisen oikeutuksen omaavana johtajana. Nyt on vain mafiapomon raaka suojelubisnes. Trump on tekemässä sopimusta Putinin kanssa sopien Ukrainan rajoista ja mineraalivarojen jaosta. Esiin kuoriutuvaa tilannetta voisi kutsua myös imperiaalisen feodaalikapitalismin geopolitiikaksi. Onko Euroopalla mitään tietä tästä ulos ja takaisin kohti EU:n suvereniteettia ja yhteisön perustajien tavoitetta, Euroopan rauhanprojektia?
Emmekö voi kuin sivusta seurata?
EU:lla on Venäjään liittyen kaksi uhkaa, Venäjän pyrkimykset EU:n yhtenäisyyden horjuttamiseksi sekä suora sotilaallinen uhka. Vanhoja imperiaalisia rajojaan tavoitteleva Venäjä on julistanut ainakin viiden EU-maan, Suomen, Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan kuuluvan sen valtapiiriin, johon se ilmoittaa lisäksi kuuluvan Valko-Venäjän, Ukrainan ja Moldovan. Toistaiseksi Putinin Venäjä on keskittynyt EU:n sisäisten ristiriitojen lietsomiseen ja yleistä epävarmuutta synnyttäviin hybridioperaatioihin. Avoimen demokratian heikko kohta on alttius hybridivaikuttamiselle. Demokratian itsepuolustuksessa meillä on vielä paljon opittavaa. Euroopalla on paljon hävittävää taloudessa ja turvallisuudessa, mutta kahden autokratian puristuksessa – joka sekin alkaa näyttää mahdolliselta – oman demokratiamme eloonjääminen on kuitenkin pääasia, ilman sitä Eurooppaa ei enää olisi arvoyhteisönä, jota kannattaisi puolustaa. Emme enää voi ajatella, että demokratian periaatteet olisivat myös kansainvälisen järjestelmän ja kanssakäymisen lähtökohtia. Oikeusvaltioperiaatteita, ihmisoikeusperiaatteita tai sääntöpohjaista kansainvälistä järjestystä ei enää entisessä merkityksessä ole. Ainakaan emme voi luottaa niiden säilymiseen, koska järjestykseltä puuttuu voimakas takaaja. Yhdysvallat ei enää toimi YK-pohjaisen järjestelmän takaajana, joka ennen perustui moraaliseen johtajuuteen, voimaan ja kattavaan liittolaisverkostoon. Jäljellä on enää voima, jos sitäkään.
Ukrainan sota viimeistään on osoittanut, että ydinsateenvarjo on tarpeeton. Venäjällä ei ole todellista mahdollisuutta käyttää ydinasetta hyökkäyssodassaan Eurooppaa vastaan. Voi olla, että ydinasetta ei ylipäätään voi käyttää missään muussa tilanteessa kuin sen haltijan lopullisen häviön uhatessa, jolloin se olisi laajennetun itsemurhan väline. Venäjän uudistetussa sotilasdoktriinissa sanotaan ydinaseen ensikäytön olevan mahdollinen ”eksistentiaalisen uhan tilanteessa”. Mikä se sellainen tilanne sitten voisi olla? Kaikkein varovaisimman tulkinnan mukaan sellainen voisi tulla, kun vallassa oleva regiimi kokee olevansa kuilun reunalla. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti kannattaa pitää tämä lähtökohtana. Toisin sanoen Ukrainan sodassa ei pidä tavoitella Putinin kaatamista.
Venäjälläkin varmasti ymmärretään, että sen käyttäessä ydinasetta, siitä seuraisi vastaisku ja olisi iso riski, että merkittävä osa Venäjää muuttuisi elinkelvottomaksi. Tällaisen uhan luomiseen ei tarvita yhtä suurta määrää ydinaseita kuin mitä Venäjällä itsellään on. Ei USA:n arsenaalia, vaan Britannian tai Ranskan iskukyky riittää. Jopa riski ydinaseiden leviämisestä voi riittää. Ydinaseen hankkimisen tekninen kynnyshän on madaltunut ja lähitulevaisuudessa Venäjällä ei voida enää olla varmoja, etteikö joillain muillakin EU-mailla voisi olla iskukykyä. Venäjän ydinaseella pelottelulle ei siis pidä asettaa liian suurta painoa.
Etulinjan maiden keskinäiset turvatakuut
Tästä aukeaa mahdollisuus tarkastella uudella tavalla koko Euroopan turvallisuustilannetta. Emme enää tarvitse Yhdysvaltoja. Eikä tarvita kattavaa eurooppalaista Natoakaan. Riittää jos Venäjän rajanaapurit sopivat keskinäisistä turvatakuista ja organisoivat armeijoidensa yhteistyön takuiden uskottavuuden pohjaksi. Venäjä ei sen jälkeen hyökkää yhteenkään naapurimaahansa, jos se tietää, että näin tehdessään kaikki sen naapurimaat muodostaisivat välittömän sotilaallisen uhan miltä rajalta tahansa. Tämä ”etulinjan maiden puolustusliitto” olisi parasta toteuttaa vasta Ukrainan solmittua aselevon, muuten on riski, että siitä tulee neuvottelukysymys alkamassa olevissa Ukrainan sodan lopettamiseen tähtäävissä neuvotteluissa. Ja sellainen helposti nähtäisiin uhkana sodan eskalaatiolle, jollainen se tietenkin olisikin. Mutta uhka realisoituisi vain, jos Venäjä hyökkää.
Tämän perspektiiviin varassa Ukraina voisi nyt uskaltaa tehdä välirauhan tai pysyvänkin rauhan, vaikka Venäjä saisi Krimin ja muut miehittämänsä alueet. Nato-optiokin voidaan jättää pois, jos suvereniteetti säilyy eikä tietä EU-jäsenyyteen estetä. Heti rauhanteon jälkeen etulinjan valtiot ilmoittaisivat sopineensa keskinäisistä turvatakuista. Olisiko tällainen uskottava ja riittävä pelote Venäjän tulevien hyökkäyshalujen pysäyttäjänä? Venäjän rajanaapurit, Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ukraina ja Moldova ovat väestöltään noin 100 milj. ja Venäjällä on 147 milj. asukasta. BKT kahdeksassa reunavaltiossa oli vuonna 2022 1,8 bilj.$ ja Venäjällä 2,1 bilj.$. Ja näissä etulinjan maissa puolustusmenot suhteessa BKT:hen ovat jo nyt Euroopan korkeimpia. Sotilaalliset kyvykkyydet ovat varmasti heikommat ja aluksi myös heikosti koordinoidut. Mutta ainakin aluksi pienten etulinjan maiden tahto ja resurssit yhdessä Ukrainan kanssa riittäisivät estämään Venäjää jatkamasta sotaansa.
Tämä sopimus olisi muodollisesti Nato-sopimuksen vastainen (8. artikla), jos Suomi ja muut Nato-maat antaisivat turvatakuut Natoon kuulumattomille Ukrainalle ja Moldovalle. Olisiko tällä merkitystä, jäisi nähtäväksi.
Euroopan suvereniteetin tukiliittouma
Pidemmällä ajalla etulinjamaiden voima ei riitä. Euroopan ja Venäjän tilanteen stabilointi pysyvästi vaatii lisää voimaa tuekseen. Jos taustatueksi sotilaallista turvatakuuta lievemmän sitoumuksen muodossa saadaan muut Pohjoismaat, Saksa sekä ydinasevalloista Ranska tai Britannia, niin muulta Euroopalta ei tarvittaisi muuta kuin vähän rahaa. Lupaus edistyneimmästä sotilasteknologiasta olisi olennainen asia. Talouspakotteet, rajojen täyssulku ja kaikenlaisen kanssakäymisen lopettaminen luultavasti olisi välttämätöntä siihen saakka, kunnes valta ja järjestelmä Venäjällä vaihtuu. Mutta se on tietenkin kokonaan venäläisten oma asia. Tämän uuden kylmän sodan rajasulun toteuttaminen vaatii vaikeitakin päätöksiä, esimerkiksi monessa maassa venäläistaustaisen väestön asema on ratkaistava. Suomessa kaksoiskansalaisuus voitaisiin lopettaa, jos Suomen kansalaisuuden valinneiden sukulaisille voitaisiin myöntää samanlainen status kuin aikoinaan inkeriläisille.
Tämän kaiken aikaansaamiseksi ei tarvita koko Euroopan yhtenäisyyttä. Ensin vain sopimus etulinjan maiden kesken. Sitten tälle taustatuki halukkaista Euroopan suvereniteettia puolustavista maista. Ne kukin sopisivat materiaalituesta ja mahdollisesti enemmästäkin, jopa ydinsateenvarjosta. Kolmannessa vaiheessa rakennetaan Naton jälkeistä koko Eurooppaa kattavaa turvallisuusrakennetta, jossa kaikki EU-maat osallistuisivat turvallisuuden tuottamiseen. Tämä voisi tapahtua jo valmisteltavan EU:n puolustusta koskevan rahoitusvälineen pohjalta.
Puolustuksen ja maahanmuuttopolitiikan yhteisrahoitus
Nyt kun EU on luomassa yhteistä rahoitusvälinettä puolustukseen, niin siitä voisi muodostaa läntisille ja eteläisille EU-maille välineen, jolla nekin osallistuvat yhteisen turvallisuuden luomiseen. Sama rahoitusväline voisi kattaa myös maahanmuuttopolitiikan kustannukset. Näin EU:n eteläiset jäsenmaat saisivat sen kautta konkreettista tukea EU:n eteläisen osan maahanmuuttoriisin hallintaan. Ja jos halutaan mennä vielä askel pidemmälle EU:n päätöksenteon vahvistamiseen, niin osallistuminen tähän uuteen puolustuksen ja maahanmuuton rahoitusvälineeseen voitaisiin nähdä askeleena kohti perussopimuksen uudistamista.
EU:n perussopimuksen uudistaminen vaatii yksimielisyyttä ja siksi prosessin aloittaminenkin voi olla vaikeaa. Ukrainan EU-jäsenyys kuitenkin ilmeisesti vaatii perussopimusten avaamista. EU:n nykyisen maatalouspolitiikan pohjalta Ukrainan jäsenyyden sanotaan olevan mahdotonta. Voi olla, että uudistamisen ainoa mahdollinen tie käy sen kautta, että nyt ulkoisen uhan kohteena olevat etulinjan puolustussopimuksen tehneet maat yhdessä halukkaiden jäsenmaiden kanssa toteuttavat uudistuksen perustamalla uuden EU:n ja jättämällä Unkarin ja sen liittolaismaat omaan rauhaansa. Tässä polussa olisi se lisäetu, että tällöin voitaisiin uudistaa EU:ssa monia muitakin asioita ja ehkä ottaa askelia kohti liittovaltiota. Voi olla, että aluksi Unkari, Slovakia, Itävalta, ehkä Italia ja jokin muukin laitaoikeiston hallitsema maa saattaisi jäädä ulkopuolelle. Jos uudessa EU:ssa mukana olevat maat eroavat vanhasta EU:sta, niin jäljelle jääneiden asema ei olisi hyvä eikä tämä vaihe luultavasti kestäisi pitkään. Jo tämän tilanteen uhka voisi riittää yksituumaisuuden löytämiseen, mahdollisesti jonkinlaisen löyhemmän ja tiiviimmän jäsenyyden pohjalta.
Toisin sanoen, Natoa ei ole, ydinsateenvarjoa emme tarvitse, Venäjän uhan patoamiseksi reunavaltioiden liittouma olisi tehokas pidäke, ja koska Naton jälkeen eurooppalainen tahtotila yhtenäisyyteen paranee, voisi yhteinen puolustus ja maahanmuuttopolitiikka tulla mahdolliseksi. Lopuksi avautuu tie EU:n uudistamiseen, integraation syventämiseen ja Ukrainan EU-jäsenyyteen. Demokratian pelastamisen edellytyksiä ovat ulkoinen ja sisäinen turvallisuus. Maahanmuuttopolitiikan uudistaminen yhteisvastuun pohjalta ja Venäjän uhan patoaminen ovat demokratiamme konkreettiset haasteet. USA:n isännyyden poistuessa emme tarvitse samaa määrää aseita kuin mitä jenkkien mukana lähtee. Eurooppaa ei tarvitse läpeensä militarisoida, riittää yksimielisyys ja sellainen pelote, joka estää Venäjän laajentumisen. Siis Suomen malli.
Uusiksi ajattelun treenit 