Tänään on yhä selvempää, että Nato on kuollut, ainakin sen turvatakuiden uskottavuus on mennyttä. Poliitikkomme kuitenkin yhä yrittävät puhua, ettei mikään ole muuttunut, on vain epäselvää, ja Natoa ja kumppanuutta Yhdysvaltain kanssa on nyt vain puolustettava. Eikä Ukrainan sodasta saisi sanoa muuta kuin, ettei hyökkääjä saa selvitä voittajana, ja Venäjää on heikennettävä niin, ettei se enää kykene uhkaamaan. Toisaalta, ja ristiriitaisesti, sodan eskalaation estäminen on ollut EU-maille ehdoton lähtökohta. Tosiasia kuitenkin on, että konflikti on jo eskaloitunut ja se koskettaa kaikkia NATO-maita, erityisesti Venäjän naapurimaita. Suomikin kokee Venäjän aggression ihan konkreettisesti. Tosiasia on myös, että Ukraina ei voi sodassa yksin voittaa Venäjää, ei edes materiaalisesti tuettuna. Venäjällä on kyky jatkaa sotaa paljon kauemmin kuin mitä Ukraina kykenee puolustamaan ja sen tukijat sitoutumaan. Tämä on jo näkyvissä.

Nyt Yhdysvaltain vaihdettua puolta on Euroopan tavoitteilta pohja pudonnut. Aselepo voi tulla Trumpin asettamana nopeastikin, koska Venäjä näyttää saavan minkä on halunnut. Aluevaatimuksiin ja Nato-jäsenyyden kieltämiseen suostumista amerikkalaisetkin nyt esittivät lähtökohtana neuvotteluille. Eurooppa katsoo sivusta ja voi vain toivoa, että Ukraina ainakin aluksi säilyttäisi suvereniteettinsa.

Suomi 1944 / Ukraina 2025
Tilanne vertautuu Suomen 1944 tilanteeseen. Britit ja amerikkalaiset olivat luovuttaneet Teheranissa 1943 Suomen Stalinin etupiiriin. Pariisin rauhansopimuksessa alueluovutukset vahvistettiin, Suomelta kiellettiin sotilaallinen liittoutuminen ja armeijaa rajoitettiin. Valtiosuvereniteetti kuitenkin säilyi ja tämän varassa Suomi kykeni hivuttamalla integroitumaan kohden läntistä Eurooppaa. Suomettuminen oli hinta, joka tästä maksettiin. Sen henkiset vaikutukset näkyvät edelleen. Kansainvälisesti tunnustetut rajat ja valtiosuvereniteetti olivat kuitenkin tärkeintä. Isänmaa säilyi, vaikka rajat muuttuivat. Itse asiassa Euroopassa on vain harvoja rajoja, joita ei olisi koskaan siirretty sotien seurauksena. Nykyinen Eurooppa on kuitenkin onnistunut luomaan yhteisön ja yhteistyön, jossa revanssihengestä on päästy eroon melkein kaikkialla. Ukrainan lähtökohta säilyttää suvereniteettinsa ja liittyä EU:iin on olennaisesti parempi, jos sen rajat ovat naapurien tunnustamat. Tähän Venäjä on pakotettava. Ukraina on Trumpin viimeisten liikkeiden jälkeen varmasti aikaisempaa valmiimpi hyväksymään aluemenetyksiä. Ne ovat lopulta toissijainen asia.

Tiedämme, että Putinin tavoitteet ovat Ukrainaa laajemmat, Venäjän imperiaalisen aseman palauttaminen ja etupiirien uudelleen muodostaminen. Tulilinjalla ovat tämän sodan jälkeen sen läntiset rajanaapurit. Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ukraina ja Moldova ovat ne maat, joilla on suurin ja selkein intressi tukea Ukrainaa ja luoda sotilaallista pakotetta Venäjän uhkaa vastaan, erityisesti nyt kun USA on vetäytymässä Euroopasta.

Nyt poliitikkojen kovat puheet, että Venäjän on kohdattava tappio ja se on pysyvästi heikennettävä, jotta tulevat uhat kyetään torjumaan, ovat paitsi pitkällä tähtäimellä tyhmiä (vrt. Versaillesin rauha) ja epärealistisia, niin pelottelu on myös tarpeetonta. Tätä tarpeettomuutta yritän perustella.

Miksi Eurooppa on ollut Ukrainan sodan suhteen niin erimielinen ja toimintakyvytön? Koska yhtenäisyydelle ei ole ollut tarvetta tai riittävää painetta USA:n vastatessa turvallisuudestamme. USA:n ydinsateenvarjo on ollut petollinen suoja. Turvallisuuspolitiikan alueella puuttui paine eurooppalaiseen yhtenäisyyteen. EU:n rakenteetkin on tehty sellaisiksi, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on sopimuksin suljettu yhteistyön ulkopuolelle. Nyt Eurooppa on omillaan ja yhtenäisyyden tarpeeseen aletaan herätä, mutta sen rakentaminen 27 maan kesken vaatii aikaa. Jota aikaa meillä ei nyt ole.

Euroopalla ei ole enää Yhdysvaltoja moraalisen oikeutuksen omaavana johtajana. Nyt on vain mafiapomon raaka suojelubisnes. Trump on tekemässä sopimusta Putinin kanssa sopien Ukrainan rajoista ja mineraalivarojen jaosta. Esiin kuoriutuvaa tilannetta voisi kutsua myös imperiaalisen feodaalikapitalismin geopolitiikaksi. Onko Euroopalla mitään tietä tästä ulos ja takaisin kohti EU:n suvereniteettia ja yhteisön perustajien tavoitetta, Euroopan rauhanprojektia?

Emmekö voi kuin sivusta seurata?
EU:lla on Venäjään liittyen kaksi uhkaa, Venäjän pyrkimykset EU:n yhtenäisyyden horjuttamiseksi sekä suora sotilaallinen uhka. Vanhoja imperiaalisia rajojaan tavoitteleva Venäjä on julistanut ainakin viiden EU-maan, Suomen, Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan kuuluvan sen valtapiiriin, johon se ilmoittaa lisäksi kuuluvan Valko-Venäjän, Ukrainan ja Moldovan. Toistaiseksi Putinin Venäjä on keskittynyt EU:n sisäisten ristiriitojen lietsomiseen ja yleistä epävarmuutta synnyttäviin hybridioperaatioihin.  Avoimen demokratian heikko kohta on alttius hybridivaikuttamiselle. Demokratian itsepuolustuksessa meillä on vielä paljon opittavaa. Euroopalla on paljon hävittävää taloudessa ja turvallisuudessa, mutta kahden autokratian puristuksessa – joka sekin alkaa näyttää mahdolliselta – oman demokratiamme eloonjääminen on kuitenkin pääasia, ilman sitä Eurooppaa ei enää olisi arvoyhteisönä, jota kannattaisi puolustaa. Emme enää voi ajatella, että demokratian periaatteet olisivat myös kansainvälisen järjestelmän ja kanssakäymisen lähtökohtia. Oikeusvaltioperiaatteita, ihmisoikeusperiaatteita tai sääntöpohjaista kansainvälistä järjestystä ei enää entisessä merkityksessä ole. Ainakaan emme voi luottaa niiden säilymiseen, koska järjestykseltä puuttuu voimakas takaaja. Yhdysvallat ei enää toimi YK-pohjaisen järjestelmän takaajana, joka ennen perustui moraaliseen johtajuuteen, voimaan ja kattavaan liittolaisverkostoon. Jäljellä on enää voima, jos sitäkään.

Ukrainan sota viimeistään on osoittanut, että ydinsateenvarjo on tarpeeton. Venäjällä ei ole todellista mahdollisuutta käyttää ydinasetta hyökkäyssodassaan Eurooppaa vastaan. Voi olla, että ydinasetta ei ylipäätään voi käyttää missään muussa tilanteessa kuin sen haltijan lopullisen häviön uhatessa, jolloin se olisi laajennetun itsemurhan väline. Venäjän uudistetussa sotilasdoktriinissa sanotaan ydinaseen ensikäytön olevan mahdollinen ”eksistentiaalisen uhan tilanteessa”. Mikä se sellainen tilanne sitten voisi olla? Kaikkein varovaisimman tulkinnan mukaan sellainen voisi tulla, kun vallassa oleva regiimi kokee olevansa kuilun reunalla. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti kannattaa pitää tämä lähtökohtana. Toisin sanoen Ukrainan sodassa ei pidä tavoitella Putinin kaatamista.

Venäjälläkin varmasti ymmärretään, että sen käyttäessä ydinasetta, siitä seuraisi vastaisku ja olisi iso riski, että merkittävä osa Venäjää muuttuisi elinkelvottomaksi. Tällaisen uhan luomiseen ei tarvita yhtä suurta määrää ydinaseita kuin mitä Venäjällä itsellään on. Ei USA:n arsenaalia, vaan Britannian tai Ranskan iskukyky riittää. Jopa riski ydinaseiden leviämisestä voi riittää. Ydinaseen hankkimisen tekninen kynnyshän on madaltunut ja lähitulevaisuudessa Venäjällä ei voida enää olla varmoja, etteikö joillain muillakin EU-mailla voisi olla iskukykyä. Venäjän ydinaseella pelottelulle ei siis pidä asettaa liian suurta painoa.

Etulinjan maiden keskinäiset turvatakuut
Tästä aukeaa mahdollisuus tarkastella uudella tavalla koko Euroopan turvallisuustilannetta. Emme enää tarvitse Yhdysvaltoja. Eikä tarvita kattavaa eurooppalaista Natoakaan. Riittää jos Venäjän rajanaapurit sopivat keskinäisistä turvatakuista ja organisoivat armeijoidensa yhteistyön takuiden uskottavuuden pohjaksi. Venäjä ei sen jälkeen hyökkää yhteenkään naapurimaahansa, jos se tietää, että näin tehdessään kaikki sen naapurimaat muodostaisivat välittömän sotilaallisen uhan miltä rajalta tahansa. Tämä ”etulinjan maiden puolustusliitto” olisi parasta toteuttaa vasta Ukrainan solmittua aselevon, muuten on riski, että siitä tulee neuvottelukysymys alkamassa olevissa Ukrainan sodan lopettamiseen tähtäävissä neuvotteluissa. Ja sellainen helposti nähtäisiin uhkana sodan eskalaatiolle, jollainen se tietenkin olisikin. Mutta uhka realisoituisi vain, jos Venäjä hyökkää.

Tämän perspektiiviin varassa Ukraina voisi nyt uskaltaa tehdä välirauhan tai pysyvänkin rauhan, vaikka Venäjä saisi Krimin ja muut miehittämänsä alueet. Nato-optiokin voidaan jättää pois, jos suvereniteetti säilyy eikä tietä EU-jäsenyyteen estetä. Heti rauhanteon jälkeen etulinjan valtiot ilmoittaisivat sopineensa keskinäisistä turvatakuista. Olisiko tällainen uskottava ja riittävä pelote Venäjän tulevien hyökkäyshalujen pysäyttäjänä? Venäjän rajanaapurit, Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ukraina ja Moldova ovat väestöltään noin 100 milj. ja Venäjällä on 147 milj. asukasta. BKT kahdeksassa reunavaltiossa oli vuonna 2022 1,8 bilj.$ ja Venäjällä 2,1 bilj.$. Ja näissä etulinjan maissa puolustusmenot suhteessa BKT:hen ovat jo nyt Euroopan korkeimpia. Sotilaalliset kyvykkyydet ovat varmasti heikommat ja aluksi myös heikosti koordinoidut. Mutta ainakin aluksi pienten etulinjan maiden tahto ja resurssit yhdessä Ukrainan kanssa riittäisivät estämään Venäjää jatkamasta sotaansa.

Tämä sopimus olisi muodollisesti Nato-sopimuksen vastainen (8. artikla), jos Suomi ja muut Nato-maat antaisivat turvatakuut Natoon kuulumattomille Ukrainalle ja Moldovalle. Olisiko tällä merkitystä, jäisi nähtäväksi.

Euroopan suvereniteetin tukiliittouma
Pidemmällä ajalla etulinjamaiden voima ei riitä. Euroopan ja Venäjän tilanteen stabilointi pysyvästi vaatii lisää voimaa tuekseen. Jos taustatueksi sotilaallista turvatakuuta lievemmän sitoumuksen muodossa saadaan muut Pohjoismaat, Saksa sekä ydinasevalloista Ranska tai Britannia, niin muulta Euroopalta ei tarvittaisi muuta kuin vähän rahaa. Lupaus edistyneimmästä sotilasteknologiasta olisi olennainen asia. Talouspakotteet, rajojen täyssulku ja kaikenlaisen kanssakäymisen lopettaminen luultavasti olisi välttämätöntä siihen saakka, kunnes valta ja järjestelmä Venäjällä vaihtuu. Mutta se on tietenkin kokonaan venäläisten oma asia. Tämän uuden kylmän sodan rajasulun toteuttaminen vaatii vaikeitakin päätöksiä, esimerkiksi monessa maassa venäläistaustaisen väestön asema on ratkaistava. Suomessa kaksoiskansalaisuus voitaisiin lopettaa, jos Suomen kansalaisuuden valinneiden sukulaisille voitaisiin myöntää samanlainen status kuin aikoinaan inkeriläisille.

Tämän kaiken aikaansaamiseksi ei tarvita koko Euroopan yhtenäisyyttä. Ensin vain sopimus etulinjan maiden kesken. Sitten tälle taustatuki halukkaista Euroopan suvereniteettia puolustavista maista. Ne kukin sopisivat materiaalituesta ja mahdollisesti enemmästäkin, jopa ydinsateenvarjosta. Kolmannessa vaiheessa rakennetaan Naton jälkeistä koko Eurooppaa kattavaa turvallisuusrakennetta, jossa kaikki EU-maat osallistuisivat turvallisuuden tuottamiseen. Tämä voisi tapahtua jo valmisteltavan EU:n puolustusta koskevan rahoitusvälineen pohjalta.

Puolustuksen ja maahanmuuttopolitiikan yhteisrahoitus
Nyt kun EU on luomassa yhteistä rahoitusvälinettä puolustukseen, niin siitä voisi muodostaa läntisille ja eteläisille EU-maille välineen, jolla nekin osallistuvat yhteisen turvallisuuden luomiseen. Sama rahoitusväline voisi kattaa myös maahanmuuttopolitiikan kustannukset. Näin EU:n eteläiset jäsenmaat saisivat sen kautta konkreettista tukea EU:n eteläisen osan maahanmuuttoriisin hallintaan. Ja jos halutaan mennä vielä askel pidemmälle EU:n päätöksenteon vahvistamiseen, niin osallistuminen tähän uuteen puolustuksen ja maahanmuuton rahoitusvälineeseen voitaisiin nähdä askeleena kohti perussopimuksen uudistamista.

EU:n perussopimuksen uudistaminen vaatii yksimielisyyttä ja siksi prosessin aloittaminenkin voi olla vaikeaa. Ukrainan EU-jäsenyys kuitenkin ilmeisesti vaatii perussopimusten avaamista. EU:n nykyisen maatalouspolitiikan pohjalta Ukrainan jäsenyyden sanotaan olevan mahdotonta. Voi olla, että uudistamisen ainoa mahdollinen tie käy sen kautta, että nyt ulkoisen uhan kohteena olevat etulinjan puolustussopimuksen tehneet maat yhdessä halukkaiden jäsenmaiden kanssa toteuttavat uudistuksen perustamalla uuden EU:n ja jättämällä Unkarin ja sen liittolaismaat omaan rauhaansa. Tässä polussa olisi se lisäetu, että tällöin voitaisiin uudistaa EU:ssa monia muitakin asioita ja ehkä ottaa askelia kohti liittovaltiota. Voi olla, että aluksi Unkari, Slovakia, Itävalta, ehkä Italia ja jokin muukin laitaoikeiston hallitsema maa saattaisi jäädä ulkopuolelle. Jos uudessa EU:ssa mukana olevat maat eroavat vanhasta EU:sta, niin jäljelle jääneiden asema ei olisi hyvä eikä tämä vaihe luultavasti kestäisi pitkään. Jo tämän tilanteen uhka voisi riittää yksituumaisuuden löytämiseen, mahdollisesti jonkinlaisen löyhemmän ja tiiviimmän jäsenyyden pohjalta.

Toisin sanoen, Natoa ei ole, ydinsateenvarjoa emme tarvitse, Venäjän uhan patoamiseksi reunavaltioiden liittouma olisi tehokas pidäke, ja koska Naton jälkeen eurooppalainen tahtotila yhtenäisyyteen paranee, voisi yhteinen puolustus ja maahanmuuttopolitiikka tulla mahdolliseksi. Lopuksi avautuu tie EU:n uudistamiseen, integraation syventämiseen ja Ukrainan EU-jäsenyyteen. Demokratian pelastamisen edellytyksiä ovat ulkoinen ja sisäinen turvallisuus. Maahanmuuttopolitiikan uudistaminen yhteisvastuun pohjalta ja Venäjän uhan patoaminen ovat demokratiamme konkreettiset haasteet. USA:n isännyyden poistuessa emme tarvitse samaa määrää aseita kuin mitä jenkkien mukana lähtee. Eurooppaa ei tarvitse läpeensä militarisoida, riittää yksimielisyys ja sellainen pelote, joka estää Venäjän laajentumisen. Siis Suomen malli.

Finest Bay Area Development -yrityksen Tallinnan tunnelihankkeen startup-henkinen rohkeus on herättänyt ihastusta. Monet ajattelevat, että antaa Peter Vesterbackan yrittää, eihän hän ole hamuamassa veronmaksajien rahoja. Innoittavia esimerkkejä jähmeiden rakenteiden ja uudistumisen esteiden murtajista on monilta toimialoilta. Miksei sama toimisi meillä ja liikenneinfrastruktuurin kohdalla?

Perinteinen toimintatapa liikennejärjestelmän rakentamisessa on tunnetusti hitaasti tuloksia tuottava ja sen ongelmat ilmeisiä. Poliittisesti ohjattu suunnittelun ja päätöksenteon järjestelmä ei ole aina onnistunut hankkeiden prioriteettien määrittelyssä. Ja pitkällisen valmistelun jälkeen hankkeet ovat usein ylittäneet kustannusarvionsa ja aikataulunsa. Jospa ketterät ja rohkeat yrittäjät onnistuisivat paremmin?

Miksi liikenneinfra yleensä tehdään verovaroilla?

Liikenneinfrastruktuuri on yleisesti ollut yhteiskunnan verovaroista maksama palvelu. Miksi meillä ei ole ollut yksityisiä liikennehankkeita aikaisemmin?

Tähän on yksinkertainen syy: liikenteen perusinfraa on lähes mahdotonta maksattaa kokonaan käyttäjillä, koska merkittävä osa hyödyistä on muita kuin suoria käyttäjähyötyjä. Tie tai rata on aina osa liikennejärjestelmää ja hyödyt verkostohyötyjä, jotka tulevat kaikkien liikenneverkkoa käyttävien osaksi.

On myös epäsuoria yritysten ja talouden tuottavuuden paranemiseen liittyviä hyötyjä. Näidenkin kohdalla on vaikea noudattaa periaatetta, jossa hyötyjä maksaa. Kaikilla infrahankkeilla on lisäksi ympäristövaikutuksia ja markkinavaikutuksia, myös negatiivisia. Ja jonkun nekin on maksettava.

Yksityisellä aloitteellisuudella ja riskinotolla on junaliikenteen synnyssä ollut monissa maissa iso merkitys. Suomessa on rakennettu 1870-luvulla yksityisesti Hyvinkää–Hanko-rata. Pian avaamisensa jälkeen valtion täytyi kuitenkin lunastaa rata omistukseensa.

Moottoriteiden rakentamisessa yksityisrahoitusta on käytetty kumppanuushankkeissa, jotka ovat nopeuttaneet ja tehostaneet niiden kehittämistä. Näissäkin on kuitenkin lopullisena omistajana aina ollut valtio konsessioajan umpeutumisen jälkeen.

Julkisen puolen jähmeys on antoisa maaperä innovaattoreille

Perinteisen toimintatavan heikkous on vahva polkuriippuvuus, eli että kerran valittuun kehittämisen tapaan ja verkon rakenteeseen on vaikea tehdä suunnanmuutoksia. Helsingin metro on tästä esimerkki. Jos nyt ryhdyttäisiin puhtaalta pöydältä tekemään Helsingin joukkoliikennejärjestelmää, se tuskin olisi raskas metro.

Liikennejärjestelmän jähmeys on noussut yhä suuremmaksi ongelmaksi, kun globalisaatio, kaupungistuminen ja ilmastopolitiikan haasteet vaativat kokonaan uudenlaisia liikkumisen ratkaisuja.  Näitä uudet yritykset tuottavat nyt innolla digitalisaation ja teknologisen kehityksen avaamien mahdollisuuksien pohjalta. Perinteisten toimijoiden – kuten VR, HSL, valtio ja kunnat – on vaikea toteuttaa, tai edes keksiä muuta kuin nykyjärjestelmän hienosäätöä. 

Varmaankin tästä syystä Vesterbackan, Hyperloopin ja Uberin kaltaiset innovaattorit ovat niin suosittuja. Hypetyksen keskellä pitäisi kuitenkin osata arvioida hankkeiden todellisia vaikutuksia ja riskejä yhteiskunnalle. Eikä yksinomaan yrittäjien mainospuheiden pohjalta.

Millaisia kilpailuetuja hankkeella voi olla?

Ennalta ajatellen Finest Bay Arean yksityisen hankkeen kilpailuetuja voisivat olla:

1. toimija on erityisen innovatiivinen rakentamisessa ja sen kustannusten pienentämisessä
2. toimija saa osan tuloistaan muusta kuin ratainfran käyttömaksuista tai junien operoinnista, esimerkiksi kiinteistökehityksestä
3. toimijalla on ylivertaista osaamista junaliikenteen operoinnissa
4. toimijalla on ylivoimainen markkina-asema junaliikenteen operoinnissa.

Pohditaanpa hieman näitä mahdollisia kilpailuetuja Vesterbackan hankkeen kohdalla.

Innovatiivisuus rakentamisessa?

Finest Bay Arean YVA-ohjelmassa on kuvattu pääpiirteissään tunnelin rakentamistapa, joka eroaa merkittävästi FinEstLink-hankkeessa kehitetystä kolmen tunnelin ratkaisusta. Vesterbackan hankkeen tunneli koostuu kahdesta halkaisijaltaan 17,4 metrin tunnelista, joissa junat kulkisivat yli 300 kilometrin tuntinopeudella. Nämä molemmat seikat ovat jotakin aivan uutta tunnelirakentamisessa. Missään ei ole porattu kovaan kallioon näin isoa reikää, eikä missään ole ajettu tunnelissa näin kovaa. Ei edes Kiinassa.

Rakentaminen olisi siis innovatiivista, mutta sillä ei kuitenkaan saavuteta merkittävästi alempia kustannuksia. Hankkeen 15 miljardin euron hinta on samalla tasolla kuin FinEstLink -suunnitelmalle laskettu hinta, 13–20 miljardia euroa. Jälkimmäiseen ei tosin liity yhtä suurta teknologiariskiä.

Kiinteistökehitys tulonlähteenä?

Aiemmin Vesterbacka keskittyi kuvaamaan tunnelin mahdollistaman kiinteistökehityksen näköaloja. Monet tulkitsivatkin, että asemien yhteyteen liittyvä rakennusoikeus ja kiinteistöjalostus olisivat se keino, jolla hankkeesta saadaan kannattava ilman julkista tukea. Ymmärrettiin myös, että tunnelin linjaus Espoon Keilaniemen kautta oli valittu siksi, että siellä rakentamispotentiaalia on paljon enemmän kuin jo valmiissa Helsingin keskustassa. Vaikuttavin illustraatioin esitettiin myös keinosaarta Helsingin edustalle, jonne olisi määrä tulla 50 000 asukkaan kaupunki tunneliradan varaan.

Kiinteistökehittämisen edistämisestä kuntien ja maanomistajien kanssa ei kuitenkaan ole näkynyt julkisuudessa merkkejä. Espoo ei ole käynnistänyt kaavoitusta, Otakeilan yksityiset maanomistajat tai valtion vesialueen omistaja Metsähallitus eivät ole julkisesti näkyneet hankkeen yhteydessä. Eikä esitetyissä suunnitelmissa ole ollut viitteitä, kuinka kiinteistökehityksen tulot olisivat osa hanketta.

Maaliskuussa MTV:n haastattelussa Vesterbacka kielsikin, että kannattavuus perustuisi kiinteistökehittämiseen.

Ylivertaista osaamista junaliikenteen operoijana?

Samaisessa haastattelussa Vesterbacka kertoi, että hanke perustuu pelkästään henkilöliikenteen junaoperointiin. Yhtiöstä olisi tulossa Euroopan laajuisesti operoiva junaliikenteen tarjoa. Miten yhtiö voisi olla uskottava junaliikenteen harjoittaja, kun sillä ei ole minkäänlaista kokemusta alalta?

Yhtiön ei tietenkään tarvitse itse operoida liikennettä. Se voi myydä tunnelinsa liikennöintioikeuksia, ja tähän tunnelin omistajalla onkin monopoliasema. Poliittisessa keskustelussa pitäisi nyt kysyä voimmeko antaa yksityiselle yritykselle ja sen tuleville rahoittajille yksinoikeuden liikennöintioikeuksien myyntiin?

Ylivoimainen markkina-asema, monopoli?

Jäljelle jää yksityisen tunnelin yksinoikeus, johon kannattavuus voi perustua.

Lentokentillä, isoilla satamilla ja Tallinnan tunnelin tapaisilla Suomen maailmaan yhdistävillä infrastruktuureilla on iso merkitys ulkomaankaupan, elinkeinoelämän ja kansallisen turvallisuudenkin kannalta. Ei ole yhdentekevää, kuinka näiden hallinta on järjestetty.

Hjallis Harkimon Hartwall-areena Pasilassa sai tontin ja asemakaavan, koska sen tuottamia palveluja katsottiin tarvittavan. Kaupunkilaisia ei haittaa, että talo tekee voittoa, eikä sekään, että talo myytiin venäläisille, sillä se tuottaa edelleen monenlaista hyvää kaupungin urheilu- ja kulttuurielämälle.

Tässä tapauksessa ei tarvitse olla huolissaan, koska Hartwall-areena ei ole monopoliasemassa, vaan areenalla on kilpailijoita. Tunnelilla puolestaan säilyy kilpailijana lauttaliikenne. Eikö se siis ole samanlainen asetelma eikä ole syytä pelätä monopolia? Kyllä on syytä, sillä tunnelista tulee luonnollinen monopoli jos yhteiskunta tulee siitä riippuvaiseksi.

Liikenneyhteyksien on toimittava kaikissa oloissa. Ison investoinnin koko yhteiskuntataloudellisen hyödyn toteuttaminen saattaa vaatia käyttömaksujen asettamista liiketaloudellisesti määrittyvää tasoa alemmalle tasolle. Muuten merkittäväkin osa hyödyistä jää saamatta. Siksi valtio on lähes aina omistaja.

Yksityisen hankkeen skenaariohahmottelua

Yritän hahmottaa mitkä ovat vaihtoehtoiset skenaariot, jos yksityiseen tunnelihankkeeseen päädytään. Niitä on ainakin kolme:

Pessimistisin skenaario

Vesterbackan hanke kompastuu jo suunnittelu- ja rakennusaikana, jolloin suoraan kärsivät lähinnä yrittäjä ja rahoittajat. Espoolle saattaa jäädä tunnelin reikä huolekseen. Ympäristövaikutukset jäävät ehkä vähäisiksi, korkeintaan syntyy iso kasa louhetta. Mainehaitta voi olla Helsingille ja Tallinnalle pitkäaikainen.

Todennäköisin skenaario

Jos rakentaminen onnistuu ja liikenne käynnistyy, niin uuden yhteyden positiiviset vaikutukset molempien maiden talouden rakenteisiin ovat nopeita ja mittavia. Hankkeen rohkeat kysyntäennusteet voivat kuitenkin pettää ja yhtiön talous ei tätä kestä. Olemme tilanteessa, jossa rahoittajat ottavat komennon. Näin kävi Kanaalitunnelin kohdalla. Tai voi käydä niinkin, että valtiot joutuvat lunastamaan tunnelin, jotta liikenne ei päättyisi.

Paras, ja ehkä samalla huonoin skenaario

Tunneli rakennetaan ja se on myös taloudellinen menestys. Virolaiset ja varsinkin suomalaiset yritykset tulevat täysin riippuvaisiksi tunnelin tarjoamasta saavutettavuudesta. Yhdessä Rail Baltican kanssa tunneli muokkaa vientiyritykset ja koko kansantalouden riippuvaisiksi uusista nopeista yhteyksistä. Kaksoiskaupungille syntyy selkäranka, jonka varassa talous kehittyy. Tunnelista tulee omistajilleen rahantekokone ja Suomen kansantalouteen jonkinlainen ”kiinalainen vero”.

Avointa keskustelua ja selvitystyötä tarvitaan

Vesterbackan hanketta edeltäneessä viranomaisten FinEstLink-hankkeessa arvioitiin Tallinnan tunnelin olevan taloudellisesti toteutettavissa vain, jos veronmaksajat subventoivat sitä merkittävästi, noin 40 prosentilla rakennuskustannuksista. Siksi on kysyttävä, mikä tekee Vesterbackan suunnitelmasta tai ansaintamallista liiketaloudellisesti kannattavan? Finest Bay Area Development ei ole viestinnässään tätä avannut.

Kriittisen liikenneinfrastruktuurin omistuksella on merkitystä. Jos jokin menee pieleen, valtio on aina viimekätinen maksaja ja jälkien siivooja, riippumatta siitä mistä lainat ja vakuudet tulevat. Siksi yksityisenkin hankkeen kohdalla on selvitettävä, kuinka vakaalla pohjalla yrittäjän rahoitus on, kuinka uskottavaan kysyntäennusteeseen se perustuu ja mikä on se riski, että veronmaksajat saattaisivat joutua maksumiehiksi.

Ja ennen kaikkea on selvitettävä, miten infrastruktuurin omistus järjestetään. Viron uuden hallituksen hallitussopimuksessa tunneli on mukana, mutta ilman mainintaa Vesterbackan hankkeen tarvitsemasta erityiskaavasta. Toivottavasti tunneli löytyy pian myös omasta hallitusohjelmastamme. Ja mielellään niin, että valtion kanta omistukseen on selkeästi määritelty.

Vesterbackan hanke on jo tähän mennessä osoittanut, että yksityinen yritys voi olla tehokas megahankkeen kokoonjuoksija, mutta poliitikkojen ei pitäisi ehdoitta luottaa startup-hankkeeseen. Hankkeen riskit ja kaikki vaikutukset tulee saada avoimeen keskusteluun.

Olli Keinänen

Peter Vesterbackan Tallinnan tunnelihanke FinEst Bay Area on selkeästi ristiriidassa vahvistettujen ja valmisteilla olevien liikennejärjestelmää koskevien suunnitelmien kanssa. Onko oikein, että yksityinen liikennehanke käy haastamaan poliittisesti päätettyä liikennestrategiaa? Kyllä voi, mutta siitä pitää julkisesti keskustella. Keskustelu hankkeen yhteensovittamisesta nykyiseen liikenneverkkoon ja osaksi nykyisten operaattorien liikennettä loistaa poissaolollaan.

Vesterbackan hankkeessa tunneli on linjattu Espoon Keilaniemen kautta Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Linjauksen markkinoijat sanovat, että Helsingin keskustaan haluavat matkustajat pääsevät sinne Keilaniemestä metrolla, ja jopa nopeammin, koska Keilaniemessä tunneli ei olisi yhtä syvällä kuin keskustassa. Ongelma on kuitenkin siinä, että nykyistä metroverkkoa ei ole suunniteltu tällaiseen varautuen. Länsimetro ei mitenkään kykene ottamaan vastaan Tallinnan tunnelin matkustajia, ei ainakaan ilman isoja lisäinvestointeja.

Jos liikennehankkeen rakentaminen aiheuttaa investointitarpeita muualla liikenneverkossa, niin eikö tuo kustannus pitäisi katsoa hankkeen kustannukseksi? Tai ainakin se tulisi ottaa mukaan vaikutusarvioihin ja kannattavuuslaskelmiin.  

Vesterbackan tunnelilinjaus vahvistaisi Keilaniemen-Otaniemen asemaa suhteessa Helsingin keskustaan. Seudun keskusten profiloituminen ja työnjaon muotoutuminen kuntien kilpailun tuloksena on periaatteessa aivan oikein. Mutta liikennejärjestelmän alistaminen tämän kilpailun välineeksi ei voi tuottaa kokonaisedun mukaista tulosta.

Maakuntakaavan valmistelussa Espoon kautta kulkevaa linjausta käsiteltiin, mutta päätöksenteossa sitä ei ainakaan tässä vaihteessa voitu ottaa ohjeeksi kaavan jatkovalmistelulle. Kaupunkien, HSL:n, VR:n, maakuntien ja valtion tahoilla päättäjät ovat olleet hyvin varovaisia antamaan tukeansa linjaukselle. Konkreettista tukea on tullut lähinnä muutamilta espoolaisilta poliitikoilta. 

Parhaillaan lausunnoilla olevassa maakuntakaavaehdotuksessa tunnelilinjaus on valtioiden välisen FinEstLink-selvityksen mukainen. Linjaus kulkee Helsingin keskustan ali, ja asemat ovat Helsingin keskustassa ja Pasilassa eli seutuliikenteen ja valtakunnallisen junaliikenteen tärkeimpien asemien yhteydessä.

YVA-prosessissa mukana kolme vaihtoehtoista linjausta

Finest Bay Area Development Oy:n käynnistämässä tunnelihankkeen ympäristövaikutusten arvioinnissa (YVA) on Suomen päässä lentoasemalle kolme linjausvaihtoehtoa, kaksi Vesterbackan ehdottamaa Espoon kautta kulkevaa linjausta sekä FinEstLink-selvityksen mukainen Helsingin keskustan kautta kulkeva linjaus.

Vesterbackan ykkösvaihtoehto on käsittääkseni linjaus, jonka asemat ovat Keilaniemessä ja Lentoasemalla.

Toisessa Vesterbackan linjauksessa on mukana väliasema Ilmalassa. Aseman sijainti kolme kilometriä nykyisen Pasilan aseman pohjoispuolella olisi periaatteessa mahdollista, sillä siellä on paljon tilaa. Mutta Ilmalaan tulisi silloin sijoittaa asema myös muulle junaliikenteelle. Ehdotuksessa olisi järkeä, jos Helsingin uusi päärautatieasema päätettäisiin siirtää Ilmalaan ja nykyinen päättyvien raiteiden järjestelmä muutettaisiin heiluriliikenteeksi. Tämä ei ole kovin realistista, sillä Pasilaankin on juuri valmistumassa uusi asema.

Tunnelilinjaus Ilmalan kautta edellyttäisi valtavia muutoksia koko raidejärjestelmään. Näiden muutosten hintaa ja vaikutuksia ei kuitenkaan tulla arvioimaan YVA:ssa, vaan ne on nimenomaan rajattu pois arvioinnista.

Kolmas YVA-vertailussa oleva vaihtoehto on FinEstLink-selvityksen mukainen Helsingin keskustan ja Pasilan kautta lentoasemalle kulkeva lyhin linjaus. Se on verkostovaikutustensa osalta ainakin ennakolta arvioiden ongelmattomin, sillä sitä tekemässä olleet liikenneviranomaiset ottivat tavoitteekseen juuri hyvän liitettävyyden muuhun liikennejärjestelmään.

Mitä YVA-selostus lopulta kertoo?

YVA-prosessin hakija on Vesterbackan yritys Finest Bay Area Development Oy. YVA:ssa hankkeen omistaja on hyvin keskeisessä asemassa, sillä vain hän voi esittää mitä arvioidaan ja millä menetelmillä, vaikka lopulta viranomainen ohjelman sitten vahvistaakin. Arvioinnin tekee hakijan edustajana Pöyry Finland Oy.

Nähtäville asetetussa YVA-ohjelmassa liikenteellisten vaikutusten kokonaisuus on kuvattu hyvin, mutta hakijan johtaman arviointityön painotusten varaan jää, mitä selostukseen lopulta kirjataan.

Huolestusta aiheuttaa, että arvioinnin ulkopuolelle on kokonaan rajattu ”hankkeen tulevaisuudessa mahdollistama yhdyskuntarakenteen sekä infrastruktuurin kehitys asemien ympäristössä, kuten uusien kiinteistöjen, toimintojen sekä liikenneyhteyksien rakentuminen”. Kuinka tässä valossa kolmea vaihtoehtoa voidaan verrata keskenään? Vaihtoehdothan eroavat toisistaan juuri näiden asioiden osalta!

Jos eri vaihtoehtoja ei vertailla sen perusteella, kuinka seudun liikennejärjestelmä, rakentaminen ja aluerakenne niiden pohjalta kehittyvät, ja millä kustannuksilla, on hyvin vaikea arvioida mikä vaihtoehdoista on paras. Vertailtavaksi jäävät lähinnä vain suorat ympäristövaikutukset.

Vaihtoehtojen vertailussa tulisi mielestäni aivan erityisesti arvioida hankkeiden heijastusvaikutuksia muuhun liikennejärjestelmään ja sen myötä aluekehitykseen.

Myös vaikutusten arviointia varten muodostettava kysyntämalli on tulosten kannalta oleellinen. Verterbackan vaihtoehdoissa tunneliin suunniteltu liikenteen määrä ja myös kannattavuuslaskelmien pohja on 50 miljoonaa matkaa vuodessa. Lisäys suhteessa muuhun liikenneverkkoon olisi valtava. Vertailun vuoksi: vuonna 2018 koko HSL-junaliikenteessä tehtiin 55 miljoonaa matkaa ja VR:n kaukojunaliikenteessä 13 miljoonaa matkaa. FinEstLink-hankkeessa tunnelin käyttäjiä arvioitiin olevan vuosittain 12,5 miljoonaa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan millaiseen vuotuiseen matkustajamäärään kysyntämallissa päädytään. 

Niin, voiko yksityinen hanke siis haastaa liikennestrategiaa?

Tunneliasian ympärillä kuhisee, mutta HSL:n juuri hyväksymässä MAL 2019 -suunnitelmassa ei ole pienintäkään viitettä koko tunnelista, ei sen mistään linjausversiosta. Vesterbacka ilmoittaa liikenteen tunnelissa alkavan vuoden 2024 loppuun mennessä. Valtioiden välinen hankkeen valmistelu ei sekään ole edennyt.

Paljon on puhuttu, että yksityisen hankkeen on hyvä haastaa nykyistä liikennejärjestelmää. Voihan olla, että kankea suunnittelujärjestelmämme on muodostunut kehityksen esteeksi. Uudet toimijat haastavat nyt perinteisiä toimintatapoja myös muilla toimialoilla. Miksi ei siis myös liikennehankkeissa?

Pitkän aikavälin visioinnissa haastamista tarvitaan, mutta muutaman vuoden päästä toteutettavaksi suunnitellun hankkeen ristiriita liikennestrategiaan on mielestäni ratkaistava. Jompaa kumpaa on muutettava, joko hanketta tai strategiaa.

Näillä pohdinnoilla jätän mietittäväksi, miten startup-meininki toimiii ison mittakaavan infrastruktuurikehittämisessä. Kuulisin mielelläni kommentteja.

 Olli Keinänen


> Ympäristövaikutusten arviointi, rautatietunneli Suomen ja Viron välillä

Viime aikoina on puhuttu paljon Peter Vesterbackan hankkeesta rakentaa Tallinnan tunneli yksityisenä hankkeena. On hehkutettu hankkeen start up -henkeä sekä rohkeutta ja vauhtia verrattuna julkisen tahon infrahankkeissa totuttuun varovaisuuteen ja päätösten hitauteen. Vähemmän on keskusteltu siitä, onko hanke liiketaloudellisesti kannattavalla pohjalla.

Julkisessa keskustelussa Vesterbackan FinEst Bay Area -hanke vaikuttaa etenevän kuin juna, vaikka sillä ei ole konkreettista poliittista tukea muualta kuin muutamilta espoolaisilta poliitikoilta. Hanke on kuulemma jo pitkällä rahoituksen ja toteutuksen valmistelussa. Miten tämä on mahdollista?

Realiteetti kuitenkin on – ja tämän Vesterbackakin tietää – että Suomen ja Viron valtioiden on ensin sovittava, että tunneli halutaan rakentaa ja sen jälkeen päätettävä, miten se toteutetaan. Lisäksi kunnilla, joita hanke koskettaa, on Suomessa yksinomainen päätösvalta kaavoitusta edellyttävissä asioissa.

Suomessa hankkeen hyväksyttävyys on myös ensin vahvistettava maakuntakaavassa. Uusimaa-kaavan valmistelun yhteydessä uusmaalaiset poliitikot saivat Vesterbackan tunnelilinjauksen pöydälleen helmikuussa antaessaan ohjeita kaavatyön jatkovalmisteluun. Vastaus oli tässä vaiheessa kielteinen, eli hankkeen linjausta ei voida sisällyttää kaavaan, koska tarvittavia selvityksiä puuttuu.

On hienoa, että hankkeen julkinen, lain mukainen käsittely on nyt alkamassa. Vesterbacka esittää ELY-keskuksen hyväksyttäväksi hankkeen ympäristövaikutusten arviointiohjelmaa, ja ohjelma on asetettu nähtäville ja lausunnoille. On siis oikea aika keskustella, ovatko hankkeessa esitetyt selvitykset ja tiedot riittäviä poliittista päätöksentekoa varten.

Perustuvatko kannattavuusarviot epärealistisiin kysyntätekijöihin?

Vesterbackan luomassa julkisuudessa ei keskustella lainkaan niistä asioista, joista liikennehankkeiden poliittisessa keskustelussa yleensä puhutaan. Esimerkiksi onko uskottavaa, että hanke voisi olla taloudellisesti kannattava. Tai jos se ei ole kannattava, kuten on käynyt melkein aina isojen liikennehankkeiden kohdalla, niin millä osuudella veronmaksajien pitäisi osallistua kustannuksiin.

Vesterbacka sanoo, että hanke ei tarvitse julkista tukea koska se on kannattava ja voittoa tuottava sijoitus. Väitteelle ei ole esitetty mitään dataan ja tutkimustietoon pohjaavia laskelmia. Ollakseen uskottava, pitäisi kyetä perustelemaan.

Investointikustannuksista Vesterbackan hankkeen ja suomalais-virolaisena viranomaisyhteistyönä tehdyn FinEstLink-selvityksen arviot ovat samansuuntaiset: yksityisen tunnelihankkeen investointikustannuksiksi on esitetty 15 miljardia euroa ja FinEstLink-selvityksen mukaan kustannukset olisivat 13–20 miljardia euroa.

Sen sijaan kysynnän ja lipputulojen ennusteissa on merkittävä ero. Vesterbacka arvioi tunnelin käyttäjien tekevän 50 miljoonaa junamatkaa vuodessa. Yhdensuuntaisen lipun hinnaksi on laskettu 50 euroa. FinEstLink arvioi kysynnäksi 12,5 miljoonaa matkaa ja lipun hinnaksi 18 euroa. Molemmissa laskelmissa olisi tietysti paljon matkustaville erilaisia alennuksia.

Matkan hinta on merkittävä kysyntätekijä. Tavanomaisen talousopin mukaan halvemmilla hinnoilla syntyy yleensä enemmän kysyntää. Vesterbackan hankkeessa on kuitenkin oletettu, että FinEstLink-arvioihin verrattuna löytyisi nelinkertainen matkustajamäärä, jotka ovat halukkaita maksamaan matkalipustaan lähes kolminkertaisen hinnan.

FinEstLink päätyi tulokseen, että ollakseen kannattava tunnelin rakentamiseen tarvitaan 40 prosenttia julkista tukea. Lipputuloilla voitaisiin maksaa 60 prosenttia investointi- ja käyttökuluista, ei enempää. Hankkeen selvityksessä arvioitiin, kuinka paljon on potentiaalisia matkustajia, paljonko he olisivat valmiita palvelusta maksamaan ja kuinka paljon on investoitava, että palvelu voidaan tuottaa.

Vesterbackan arviolle en ole nähnyt esitettävän muita perusteluja kuin sen, että yhdeksi kokonaisuudeksi muodostuvan Helsinki-Tallinnan lentokentän liikenne enemmän kuin kolminkertaistuisi kymmenessä vuodessa ja kiinalaiset opiskelijat ja turistit käyttäisivät sankoin joukoin junaa.

Toivoisin, että avoin, julkinen keskustelu hankkeen kannattavuuden perusteista kumoaisi epäilyjäni. Sillä kukapa ei kannattaisi nopeaa Tallinnan yhteyttä ja vieläpä ilman julkista tukea.

Kuka vastaa jos jokin menee pieleen?

On syytä olettaa, että dubailaisille ja kiinalaisille sijoittajille on esitetty hyvät perustelut kannattavuudesta, ovathan nämä ovat luvanneet rahoittaa hanketta. Pitäisikö meidän siis olla murehtimatta? Kun sijoittajat ovat hankkeen kannattavaksi arvioineet, tulisiko sen riittää poliitikoille ja veronmaksajille?

Olemmeko kuulleet näiltä sijoittajilta viestiä, että he uskovat hankkeen liiketaloudelliseen pohjaan? Olemmeko kuulleet heistä ylipäätään mitään? Voimmeko tosiaankaan jättää taloudellisen kannattavuuden arvioinnin hankkeen omistajalle, yrittäjälle ja hänen rahoittajilleen?

Emme voi. Tähän on aikakin kaksi syytä.

Kuka vastaa, jos yrittäjältä loppuvat rahkeet ja hanke jää kesken, tai jos laskelmat pettävät, tai maailma muuttuu ja tulot eivät riitäkään lainojen maksuun? Riskit ovat tällaisissa megahankkeissa yleensä olleet sen verran hallinnassa, että hankkeita ei juurikaan ole jäänyt kesken. Englannin kanaalin yksityisen tunnelin kohdalla kysyntäennusteet kuitenkin pettivät ja alkuperäiset sijoittajat menettivät sijoituksensa. Kansankapitalistinen yhtiö joutui kansainvälisten pankkien haltuun. 

Toinen riski on, että tunneliliikennettä yksinoikeudella operoiva taho pitää lipun hinnan niin korkeana, että tämä leikkaa kysyntää ja investointi jää yhteiskuntataloudellisesti tehottomaan käyttöön. Näin ilmeisesti kävi Ruotsissa yksityisen lentokenttäradan Arlandabanan kohdalla. Kun muut liikennevälineet tulevat halvemmaksi, kuljetaan autolla, bussilla ja hitailla junilla, vaikka Arlandabanan juniinkin mahtuisi. Yhteiskunnan kannalta tässä syntyy hyvinvointitappiota, käytettyihin resursseihin nähden pidempiä matka-aikoja ja enemmän päästöjä.  

Tällaiset riskit olisivat varmasti hallittavissa, mutta vain jos hankkeen liiketoimintamallista ja sen perusteista voidaan keskustella avoimesti ja tietoon perustuen. Yksityisen sijoituspääoman osallistuminen isoihin hankkeisiin ei itsessään ole ongelma. Eikä yksityisen omistamat radat nekään. Kysymys on ehdoista. Onko yrittäjällä yksinoikeus operoida, ja jos, niin kuinka pitkän ajan?

Tätä keskustelua odotellessa on Vesterbackan tunnelihankkeessa toki paljon muutakin keskusteltavaa. Vaikkapa kuinka varmistetaan, ettei hanke ole ristiriidassa kansallisten tai seudullisten liikennejärjestelmän kehittämistä koskevien tavoitteiden kanssa. Tai jos ristiriitaa on, tulisi keskustella siitä, kumpaa olisi syytä muuttaa, liikennejärjestelmää vai hanketta.

 Olli Keinänen


> Lisätietoa FinEst Bay Area -hankkeen talouslaskelmista

> Yhteenveto FinEst Link -hankeesta

koska työnantajani Uudenmaan liitto joutui poistamaan sivuiltaan blogitekstini. Ja jotta avoimen keskustelun vaientaminen ei onnistuisi, täytyi minun perustaa oma alusta näille Tallinnan tunnelia käsitteleville mielipidekirjoituksille. Saa nähdä, ehkä lakimiehet saavatkin innostumaan jatkaa postaamista itseäni kiinnostavista asioista kaupunki- ja aluekehityksen ajankohtaisista asioista.